perjantai, 6. marraskuu 2015

Hyvää isänpäivää!

Kaukainen muisto lapsuudesta, jossa ollaan mummulan pihalla aamuyöllä ja nukahdan seisaalleni. Isä oli ottanut minut mukaan yökalaan ja olin niin väsynyt, että minut piti kantaa niine hyvineni sänkyyn. Olin ensimmäinen lapsi ja sain erityislaatuista kohtelua. Pääsin mukaan laivalle, pääsin kalastusreissuille, sain meriltä tuliaisina prinsessanukkeja ja lakupiippuja, joita pikkuveljen kanssa äidin ja isän sängyn alla syötiin selällään niin, että lakritsikuola valui suupielestä poskea pitkin korvaan ja siitä tukkaan ja lattialle.

Odotin pienenä isää meriltä kuin kuuta nousevaa. Tai paremminkin; kuuta voi odottaa nousevaksi, kuten minä odotin isää meriltä. Joka päivä pelkäsin, että tulee myrsky ja laiva uppoaa ja joka ilta rukoilin taivaanisää, että isä olisi turvassa ja pääsisi elossa kotiin. Oli ihanaa kuulla, kun äiti sanoi isän soittaneen ja että kaikki oli hyvin. Sellaisina iltoina nukuin aina paremmin ja kiitin taivaanisää, että hän oli kuunnellut minua. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja yhteydet laivoilta olivat yksisuuntaisia. Piti aina odottaa, että toinen lopettaa puhumisen, jotta voi itse puhua. Oli aina outoa, kun merille lähti parraton isä ja partainen tuli takaisin. Vielä oudompaa oli, että merille lähti partainen isä ja parraton tuli takaisin. Näytin isälle parrakasta Leo Lastumäkeä telkkarissa ja sanoin, että tuolla on isä.

Kaikki pihan lapset halusivat vaihtaa isää kanssani. Minulla ei ehkä ollut viimeisimpiä trendileluja ja –vaatteita (kiitos ahkeralle äidilleni vuosien ompelusta), mutta minulla oli coolein isä. Jos minua kiusattiin, sanoin, että kerron isälle, kun se tulee meriltä. Kiusaaminen yleensä loppui siihen. Jos isä huusi pihalla meille, koko pihayhteisön lapset tottelivat. Olin niin ylpeä.

Halusin aina ajatella, että olen isän kaltainen, mutta olen kyllä enemmän käytännöllisen ja ihanalla tavalla höpsön äitini kaltainen. Kannamme isän kanssa yhteistä sukunenää ylpeänä ja vanheneva peilikuvani muistuttaa häntä melkoisesti. Tälle asialle haluaisin naisena voida jotain, mutta raja se menee taivaanisälläkin näiden pyyntöjen toteuttamisessa.

Teini-iässä, vaikka muuten melko kunnollinen olinkin, koettelin etenkin isän hermoja. Asuimme siinä vaiheessa jo eri osoitteissa, mutta olimme kuitenkin tekemisissä. Olin silti edelleen sitä mieltä, että oma isäni on kaupungin coolein ja komein jätkä, vaikka välillä kipunoita sinkosi molempiin suuntiin. Hän opetti kuitenkin paljon työmoraalista minulle.

Isä opetti minua myös ajamaan autolla. Hän oli jostain hankkinut viininpunaisen kuplavolkkarin ja asentanut siihen polkimet ja peilit. Äiti oli lukenut jostain, että B-vitamiinin syönti vaikuttaa positiivisesti pinnan pituuteen ja syötti sitä minulle etukäteen kotona, ettemme tappelisi opetuksen aikana isän kanssa. Jostain syystä - kenties B-vitamiini tehosi - ajotuntimme menivät mainiosti. Tosin minulle selvisi vasta muutama vuosi kortin saamisen jälkeen, että risteyksessä ei saa kääntyä vasemmalle punaisia päin siitäkään huolimatta ettei poliisia näy missään. Tosi outoa. Sain kuitenkin ajokortin ja vieläkin toisinaan ihmettelen sitä. Se oli hieno 19-vuotissyntymäpäivä!

Aikuistuin ja muutin eri kaupunkiin. Perustin perheen, perustin yrityksen ja perustin toisen yrityksen. Elämä kuljetteli niin minua, kuin isääkin, mutta tapasimme säännöllisen epäsäännöllisesti ja suuri ja tärkeä mielikuva isästäni säilyi mielessäni. Turvallinen isä. Sittemmin menetin hänet, mutta ikävä on kuitenkin kova ja muistot säilyvät. Haluan muistaa sen isän, joka ajoi keskellä yötä hakemaan minut ja peloissaan olevan ystäväni viidenkymmenen kilometrin päästä, koska olimme liian pelokkaita liftaamaan. Sitä paitsi isä oli kieltänyt menemästä tuntemattomien kyytiin. Hän ajoi matkan luoksemme vartissa, joten onneksi liikennekamerat olivat silloin vasta pilke jonkun poliisisedän silmäkulmassa. Sille isälle lähetän maailman parhaimmat ja rakkaimmat isänpäiväntoivotukset muistoihini <3

 

 

perjantai, 14. elokuu 2015

Moonismonsteri

Luin jokin aika sitten, että joku venäläinen, puupäinen poliitikko ehdotti naisille pakkolomaa töistä joka kuukausi 2-3 päivää kuukautisten ajaksi. "Mikä sovinisti", tuhahdin ja lähetin läjäpäin lämpimiä ajatuksia venäjän sorretuille naisparoille. Jotain kuitenkin tapahtui, kun itse täytin neljäkymmentä. Se alkoi viattomilla itkunpyrskähdyksillä ja pienillä kiukunpuuskilla. Yht'äkkiä ystävieni kertomukset yöllisistä parisuhdekeskusteluista eivät enää naurattaneetkaan, kun löysin itseni tivaamassa parisuhteen syvintä tarkoitusta keskellä yötä mieheltäni. Kun neljättä kertaa neljän kuukauden sisään olin pakannut kassini ja valmis muuttamaan  Ougadougouhun - tai mihin tahansa riittävän kauas perheestäni - ymmärsin, että muuttohaluni sijoittuivat kalenterissa joka kuukausi aina samoihin aikoihin. Ymmärsin, että jotain oli tehtävä - lentolippu joka kuukausi Ougadougouhin maksaisi aivan liikaa. Pinnani oli joka kuukausi viikon ajan lyhyempi kuin Miley Cyrusin minihame julkkispippaloissa. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat yhtä vaikeilta ylittää kuin Mount Everest. Hymy oli kuopattu lähelle maapallon ydintä. Kiukku oli yhtä herkässä kuin maailman aktiivisimman tulivuoren Kilauean purkaus.

Marssin lääkäriin ja sanoin hänelle, että minua on alkanut säälittämään mieheni, perheeni sekä yksi poliitikko Venäjällä. Kerroin, että tällä poliitikolla on varmasti hyvin hankala naispuolinen kollega ja minun miehelläni on hyvin hankala vaimo. Venäläiseen lainsäädäntöön emme voineet puuttua, mutta meidän perhe-elämämme pelastamiseksi sain reseptin. Nyt nautin joka kuukausi viikon ennen h-hetkeä - tai pitäisi ehkä sanoa k-hetkeä - lääkärin määräämää mielenrauhaa. Olen siedettävä ja minulle uskaltaa puhua taas. Matkalaukku on alkanut jälleen pölyttymään ja Ougadougou ei löydy enää tietokoneeni selaushistoriasta. Olen tyyni kuin tammi kauniissa kesäillassa. No, ehkä enemminkin kuin paju syystuulessa, mutta en enää ole hormonitoimintani armoilla heitteillä, kuin uppotukki aallokossa.

Moonismonsteria ei kukaan halua taloon - ei edes monsteri itse!

tiistai, 14. huhtikuu 2015

Kotikissa

En ole kissaihmisiä, mutta pidän kissastani. Meillä on paljon yhteistä. Se tykkää lämpimästä ja hyvästä ruuasta ihan niinkuin minäkin. Löysin sen tänään pää kanasoosikattilasta. Hetkeä myöhemmin olin itse pää kanasoosikattilassa ja lusikoin sen parempiin suihin. Meillä on myös paljon eroavaisuuksia. Kissa haluaa metsästää hiiren, kiduttaa sitä ja syödä sen. Minä haluan heittää hiiren roskiin ja desinfioida sen jälkeen koko huushollin. Kissani haluaa myös ulos, vaikkei olekaan vielä ulkokelpoinen. Se on selvästi ulkokissa. Minä en haluaisi lähteä minnekään, vaikka puolisoni mielestä olen ulkokelpoinen. Minä olen kotikissa. Haluan olla kotona, sillä tunnen miten talon kokoinen velvollisuus painaa hartioitani. Talon, jossa on kissa, mies ja kolme lasta. Myyn työkseni ihmisten koteja. Se tarkoittaa, että olen ostamassa helpompaa kotia noin tuhat kertaa päivässä hartiapainoa keventääkseni. Katson kerrostaloasuntoja, rivitaloasuntoja, pienempiä omakotitaloja ja välillä urheilukuvastosta Haltin telttojakin. Mietin, että miten paljon helpompaa olisi asua teltassa tai helppohoitoisessa kerrostalokodissa, jossa suurin ongelma on se, että muistanko kastella parvekekukat eikä se, että leikkasinko hehtaarin nurmikon, pitäisikö talo salaojittaa, miten varastoisin paloturvallisemmin tai miten saisin listat kattoon. Tällä hetkellä päivän polttava aihe on se, ettei yhteen pattereista virtaa vesi ollenkaan ja yläkerran asuntoon ei tule lämmintä vettä keittiöön. Katsoin juuri sen kunniaksi netistä jälleen paria helponnäköistä asuntoa. 

Puolisoni mielestä talo on ilonpilaaja. En kuulemma osaa rentoutua, kun olen niin työorientoitunut. Ellen paiski palkkatöitä, teen kotitöitä. Omasta mielestäni en paiski tarpeeksi palkkatöitä tai kotitöitä. Palkkatöitä pitäisi paiskia enemmän, jotta voisin tilata myös joskus yrityksen paiskimaan kotitöitä puolestani  - ja tällä viittaan esimerkiksi siihen salaojitukseen tai talon rappaamiseen. Kaikkea, kun kuulemma ei voi tehdä itse. Näin minulle on kerrottu silloin, kun aloin puhumaan näppärän pikku kaivinkoneen vuokraamisesta. Silti minun kantani on, että talo ei ole pelkästään ilonpilaaja, se voi myös tuoda iloa - jos vain paiskii riittävästi hommia sen eteen ja on valmis sijoittamaan rahat listoihin, paneeleihin ja noin tuhanteen litraan valkoista maalia idyllisten katukahviloiden ja kaiken hauskan sijaan. Omassa talossa voi röyhistellä kotikissana, kujan ainoana kollina ja tömistellä ilman, että alakerran naapuri ahdistuu. Omassa puutarhassa voi istuttaa mitä haluaa, minne haluaa, jos vain kaiken muun jälkeen jää vielä rahaa hankkia jotain istutettavaa. Olen sitä paitsi varma, että jos asuisin kerrostalossa, haaveilisin omasta talosta. Mitä elämää se sellainen elämä olisi, jos aina vain olisi helppoa ja kivaa eikä eteen pompsahtaisi pienen putkiremontin kokoisia yllätyksiä? Varmaan aika tylsää. Ja edullista.

keskiviikko, 10. joulukuu 2014

Työpaikka+kiusaaminen=paha mieli

Työpaikkakiusaaminen. Kamala sana, kamala aihe. Mietin, että voisiko tästä kirjoittaa jotenkin sarkastisen hilpeästi, mutta kun aihe osuu omalle kohdalle, on vaikea löytää tilanteesta mitään edes etäisesti sarkastisen hilpeää. Kun olen tästä aiheesta uskaltautunut puhumaan, olen hämmästynyt, miten vähän yksin olenkaan. Surullisen moni viettää tai on viettänyt ruuhkavuosiaan helvetissä riskeeraten oman terveytensä. Kerron nyt eräästä naisesta, jolle sanottiin, että "itse olisin jo irtisanoutunut vuosia sitten", kun hän vihdoin uskaltautui irtisanoutumaan raskaiden vuosien jälkeen. Hän oli juuri eronnut ja iso talo huollettavana, mihin sitä yksinäinen, suojaton nainen lähtisi? Millä maksetaan laskut? Mihin hän muuttaisi kolmen lapsen kanssa? Kuka edes tulisi auttamaan, sillä häntä hävetti pyytää apua. Luterilainen työmoraali takaraivossa jyskyttäen hän painoi päänsä alas ja jatkoi puurtamista. Aina maanantaisin hän odotti perjantaita ja perjantaisin hän alkoi jo pelkäämään maanantain tulemista. Vatsa kipeänä hän heräsi maanantaisin töihin ja työstressin kourissa hän huusi lapsilleen mitä mitättömimmistä syistä ja oli armoton itselleen.

Naisen esimies oli koulukiusaamisen vastustaja. Hänen tuomitsi jyrkästi koulukiusaajat ja julisti aina, miten väärin se on. Kuitenkin hän oli itse työpaikkakiusaaja. Nainen yritti miettiä, mitä oli tehnyt väärin ansaitakseen vihan ja epäreilun kohtelun. Hän yritti järkeistää, että varmasti esimiestä on kiusattu aikonaan koulussa ja siksi hän nyt "kostaa" sen jollekin toiselle. Nainen alkoi uskoa kuulemiaan haukkumisia, ja ennen niin itsevarmasta työntekijästä tuli epävarma. Hän mietti, että ovatko kaikki edelliset työnantajat olleet väärässä kehuessaan häntä. Onko hän vain ovelasti onnistunut huijaamaan heitä ja saaneet heidät luulemaan, että hän on hyvä, vaikka hän oikeasti onkin huono työntekijä. Koska nainen itsekin oli esimies, hänen alaisensa näkivät jo ennen häntä, että jotain oli vialla. Työnsä alkutaipaleella naisella oli aikaa ja intoa kohdata työntekijöitä hymyillen, mutta jo vuoden kuluttua hymy oli muuttunut irvistykseksi. 

Mitä kiusattu tekee väärin? Onko hän ruma tai liian lihava? Onko hän oikeasti huono vai mikä on vikana? Syyhän on aina kiusaajassa, mutta miksi kiusatusta ei tunnu siltä? Pahat sanat jäävät ikuisesti mieleen ja saavat tuntemaan itsensä niin likaiseksi, että tekisi mieli ottaa aivot pois ja pestä ne juuriharjalla ja mäntysuovalla. Tuulettaa niitä pyykkinarulla vähintään pari viikkoa. Sitä yrittää olla entistä parempi ihminen, vaikkei oikeastaan paha ollutkaan. Miksi kiusaaja ei ymmärrä millaista vahinkoa saa aikaan, vai ymmärtääkö hän sen ja tekee sen juuri siksi? Saako hän näin tuntemaan itsensä mahtavaksi ja voimakkaaksi? Paremmaksi ja ylemmäksi?

Toivon sydämestäni kaikille ihmisille hyvää ja innostavaa työpaikkaa, jossa jokainen saa tuntea itsensä toivotuksi ja jossa jokainen voi kehittyä taantumisen sijaan. Toivon jokaiselle nöyryytetylle voimaa tehdä vaikeita ja rohkeita valintoja, vaikka se joskus vaatisi hypyn tyhjyyteen. Häpeän ja epäonnistumisen tunteet voi lakaista lattialautojen väliin, kunnes se siellä muuttuu tomuksi ja leijailee pois. Toivon jokaiselle ihania ja pelottomia viikonloppuja ja onnellisia maanantaipäiviä. Jokainen on sen arvoinen, ihan jokainen.

 

tiistai, 18. marraskuu 2014

Itäsaksalainen naisvoimistelija

Olen saavuttanut vaiheen, jossa kappaleen putoaminen on nopeimmillaan ennen maahan törmäämistä. Puhun siis ikääntymisestä. Kasvatan itäsaksalaisia viiksiä ja partaa. Mainittakoon vielä, että jos joku ei satu tietämään, niin olen nainen. Minä, ja suuri joukko naispuolisia ystäviäni olemme neljäkymmentä tai lähellä sitä. Jotkut kiroavat tummia karvahaivenia, jotkut vaaleita. Itselläni päälaki tunkee vaaleaa hiusta, mutta leuka puskee mustaa karvaa. En pysty kylliksi korostamaan, miten masentavaa se on. Viikset sentään ovat vaaleat - toistaiseksi. Olen alkanut myös muistuttamaan isoisääni. Muistan aina, miten lapsena kampasin hänen pitkiä kulmakarvojaan ja nyt saan tehdä samaa itselleni. Onneksi luin juuri Trendistä, että tuuheat kulmakarvat ovat muotia nyt. En tosin ole ihan varma, onko kyse lukumäärästä vai pituudesta.

Meillä oli pikkujoulut viime lauantaina. Aiemmin pikkujouluissa muistan käyneeni välillä vessassa tarkistamassa, että onko tukka hyvin ja pitääkö lisätä huulipunaa. Nyt kävin katsomassa, että onko jokin uusi karva päättänyt tunkea tässä välissä naamasta ja että täytyykö silmäpusseille laittaa rintaliivit. Syö kummasti bileintoa, kun ei olekaan enää huoneen kaunein, vaan karvaisin nainen. Päätin kuitenkin, että jos kerran peli on menetetty ja ponnisteluistani huolimatta näytän itäsaksalaiselta naisvoimistelijalta, käyttäydytään myös yhtä miehekkäästi. Niinpä unohdin peilin ja keskityin votkasnapseihin ja muutamaan tasapainoa hapuilevaan voimisteluliikkeeseen itäsaksalaisen hengen mukaisesti. Jawohl!

Haluan kuitenkin piristää teitä kaikkia karvojen kanssa painivia kanssasisariani. Te ette ole yksin. Muistakaa, että karvaiset naiset ovat intohimoisia. Monta karvaa rinnakkain lämmittää kasvoja. Itselläni esimerkiksi kulmakarvojen ansiosta otsa tuskin jäätyy tänä talvena. Voin siis unohtaa pakkasrasvat. Ehkei kaunista, mutta erittäin taloudellista. Lisäksi on mahdollista kerätä paljon kauppojen bonuspisteitä, kun saa ostaa lukuisia pinsettejä. Itselläni pinsetit löytyvät ainakin käsilaukusta, yöpöydältä, meikkauspöydältä, vessasta ja autosta. Uskottelen, että olen viljellyt niitä äidillisistä syistä siltä varalta, että joku lapsistani saa tikun sormeensa, mutta totuus löytyy aktivoituneista karvatupeista. Ihmettelin, kun äitini lopetti muutamia vuosia sitten peiliin katsomisen, koska se oli niin masentavaa, mutta alan päästä jyvälle mitä hän tarkoitti. Joskus voi todellakin olla parempi, ettei ihan tarkkaan tiedä miltä näyttää. Nostaa vain pään pystyyn, antaa piu paut ulkonäköpaineille ja nauttii elämästä täysin (joskin ehkä karvaisin) rinnoin!