Odotin pienenä isää meriltä kuin kuuta nousevaa. Tai paremminkin; kuuta voi odottaa nousevaksi, kuten minä odotin isää meriltä. Joka päivä pelkäsin, että tulee myrsky ja laiva uppoaa ja joka ilta rukoilin taivaanisää, että isä olisi turvassa ja pääsisi elossa kotiin. Oli ihanaa kuulla, kun äiti sanoi isän soittaneen ja että kaikki oli hyvin. Sellaisina iltoina nukuin aina paremmin ja kiitin taivaanisää, että hän oli kuunnellut minua. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja yhteydet laivoilta olivat yksisuuntaisia. Piti aina odottaa, että toinen lopettaa puhumisen, jotta voi itse puhua. Oli aina outoa, kun merille lähti parraton isä ja partainen tuli takaisin. Vielä oudompaa oli, että merille lähti partainen isä ja parraton tuli takaisin. Näytin isälle parrakasta Leo Lastumäkeä telkkarissa ja sanoin, että tuolla on isä.

Kaikki pihan lapset halusivat vaihtaa isää kanssani. Minulla ei ehkä ollut viimeisimpiä trendileluja ja –vaatteita (kiitos ahkeralle äidilleni vuosien ompelusta), mutta minulla oli coolein isä. Jos minua kiusattiin, sanoin, että kerron isälle, kun se tulee meriltä. Kiusaaminen yleensä loppui siihen. Jos isä huusi pihalla meille, koko pihayhteisön lapset tottelivat. Olin niin ylpeä.

Halusin aina ajatella, että olen isän kaltainen, mutta olen kyllä enemmän käytännöllisen ja ihanalla tavalla höpsön äitini kaltainen. Kannamme isän kanssa yhteistä sukunenää ylpeänä ja vanheneva peilikuvani muistuttaa häntä melkoisesti. Tälle asialle haluaisin naisena voida jotain, mutta raja se menee taivaanisälläkin näiden pyyntöjen toteuttamisessa.

Teini-iässä, vaikka muuten melko kunnollinen olinkin, koettelin etenkin isän hermoja. Asuimme siinä vaiheessa jo eri osoitteissa, mutta olimme kuitenkin tekemisissä. Olin silti edelleen sitä mieltä, että oma isäni on kaupungin coolein ja komein jätkä, vaikka välillä kipunoita sinkosi molempiin suuntiin. Hän opetti kuitenkin paljon työmoraalista minulle.

Isä opetti minua myös ajamaan autolla. Hän oli jostain hankkinut viininpunaisen kuplavolkkarin ja asentanut siihen polkimet ja peilit. Äiti oli lukenut jostain, että B-vitamiinin syönti vaikuttaa positiivisesti pinnan pituuteen ja syötti sitä minulle etukäteen kotona, ettemme tappelisi opetuksen aikana isän kanssa. Jostain syystä - kenties B-vitamiini tehosi - ajotuntimme menivät mainiosti. Tosin minulle selvisi vasta muutama vuosi kortin saamisen jälkeen, että risteyksessä ei saa kääntyä vasemmalle punaisia päin siitäkään huolimatta ettei poliisia näy missään. Tosi outoa. Sain kuitenkin ajokortin ja vieläkin toisinaan ihmettelen sitä. Se oli hieno 19-vuotissyntymäpäivä!

Aikuistuin ja muutin eri kaupunkiin. Perustin perheen, perustin yrityksen ja perustin toisen yrityksen. Elämä kuljetteli niin minua, kuin isääkin, mutta tapasimme säännöllisen epäsäännöllisesti ja suuri ja tärkeä mielikuva isästäni säilyi mielessäni. Turvallinen isä. Sittemmin menetin hänet, mutta ikävä on kuitenkin kova ja muistot säilyvät. Haluan muistaa sen isän, joka ajoi keskellä yötä hakemaan minut ja peloissaan olevan ystäväni viidenkymmenen kilometrin päästä, koska olimme liian pelokkaita liftaamaan. Sitä paitsi isä oli kieltänyt menemästä tuntemattomien kyytiin. Hän ajoi matkan luoksemme vartissa, joten onneksi liikennekamerat olivat silloin vasta pilke jonkun poliisisedän silmäkulmassa. Sille isälle lähetän maailman parhaimmat ja rakkaimmat isänpäiväntoivotukset muistoihini <3

Marssin lääkäriin ja sanoin hänelle, että minua on alkanut säälittämään mieheni, perheeni sekä yksi poliitikko Venäjällä. Kerroin, että tällä poliitikolla on varmasti hyvin hankala naispuolinen kollega ja minun miehelläni on hyvin hankala vaimo. Venäläiseen lainsäädäntöön emme voineet puuttua, mutta meidän perhe-elämämme pelastamiseksi sain reseptin. Nyt nautin joka kuukausi viikon ennen h-hetkeä - tai pitäisi ehkä sanoa k-hetkeä - lääkärin määräämää mielenrauhaa. Olen siedettävä ja minulle uskaltaa puhua taas. Matkalaukku on alkanut jälleen pölyttymään ja Ougadougou ei löydy enää tietokoneeni selaushistoriasta. Olen tyyni kuin tammi kauniissa kesäillassa. No, ehkä enemminkin kuin paju syystuulessa, mutta en enää ole hormonitoimintani armoilla heitteillä, kuin uppotukki aallokossa.

Moonismonsteria ei kukaan halua taloon - ei edes monsteri itse!

Puolisoni mielestä talo on ilonpilaaja. En kuulemma osaa rentoutua, kun olen niin työorientoitunut. Ellen paiski palkkatöitä, teen kotitöitä. Omasta mielestäni en paiski tarpeeksi palkkatöitä tai kotitöitä. Palkkatöitä pitäisi paiskia enemmän, jotta voisin tilata myös joskus yrityksen paiskimaan kotitöitä puolestani  - ja tällä viittaan esimerkiksi siihen salaojitukseen tai talon rappaamiseen. Kaikkea, kun kuulemma ei voi tehdä itse. Näin minulle on kerrottu silloin, kun aloin puhumaan näppärän pikku kaivinkoneen vuokraamisesta. Silti minun kantani on, että talo ei ole pelkästään ilonpilaaja, se voi myös tuoda iloa - jos vain paiskii riittävästi hommia sen eteen ja on valmis sijoittamaan rahat listoihin, paneeleihin ja noin tuhanteen litraan valkoista maalia idyllisten katukahviloiden ja kaiken hauskan sijaan. Omassa talossa voi röyhistellä kotikissana, kujan ainoana kollina ja tömistellä ilman, että alakerran naapuri ahdistuu. Omassa puutarhassa voi istuttaa mitä haluaa, minne haluaa, jos vain kaiken muun jälkeen jää vielä rahaa hankkia jotain istutettavaa. Olen sitä paitsi varma, että jos asuisin kerrostalossa, haaveilisin omasta talosta. Mitä elämää se sellainen elämä olisi, jos aina vain olisi helppoa ja kivaa eikä eteen pompsahtaisi pienen putkiremontin kokoisia yllätyksiä? Varmaan aika tylsää. Ja edullista.

Naisen esimies oli koulukiusaamisen vastustaja. Hänen tuomitsi jyrkästi koulukiusaajat ja julisti aina, miten väärin se on. Kuitenkin hän oli itse työpaikkakiusaaja. Nainen yritti miettiä, mitä oli tehnyt väärin ansaitakseen vihan ja epäreilun kohtelun. Hän yritti järkeistää, että varmasti esimiestä on kiusattu aikonaan koulussa ja siksi hän nyt "kostaa" sen jollekin toiselle. Nainen alkoi uskoa kuulemiaan haukkumisia, ja ennen niin itsevarmasta työntekijästä tuli epävarma. Hän mietti, että ovatko kaikki edelliset työnantajat olleet väärässä kehuessaan häntä. Onko hän vain ovelasti onnistunut huijaamaan heitä ja saaneet heidät luulemaan, että hän on hyvä, vaikka hän oikeasti onkin huono työntekijä. Koska nainen itsekin oli esimies, hänen alaisensa näkivät jo ennen häntä, että jotain oli vialla. Työnsä alkutaipaleella naisella oli aikaa ja intoa kohdata työntekijöitä hymyillen, mutta jo vuoden kuluttua hymy oli muuttunut irvistykseksi. 

Mitä kiusattu tekee väärin? Onko hän ruma tai liian lihava? Onko hän oikeasti huono vai mikä on vikana? Syyhän on aina kiusaajassa, mutta miksi kiusatusta ei tunnu siltä? Pahat sanat jäävät ikuisesti mieleen ja saavat tuntemaan itsensä niin likaiseksi, että tekisi mieli ottaa aivot pois ja pestä ne juuriharjalla ja mäntysuovalla. Tuulettaa niitä pyykkinarulla vähintään pari viikkoa. Sitä yrittää olla entistä parempi ihminen, vaikkei oikeastaan paha ollutkaan. Miksi kiusaaja ei ymmärrä millaista vahinkoa saa aikaan, vai ymmärtääkö hän sen ja tekee sen juuri siksi? Saako hän näin tuntemaan itsensä mahtavaksi ja voimakkaaksi? Paremmaksi ja ylemmäksi?

Toivon sydämestäni kaikille ihmisille hyvää ja innostavaa työpaikkaa, jossa jokainen saa tuntea itsensä toivotuksi ja jossa jokainen voi kehittyä taantumisen sijaan. Toivon jokaiselle nöyryytetylle voimaa tehdä vaikeita ja rohkeita valintoja, vaikka se joskus vaatisi hypyn tyhjyyteen. Häpeän ja epäonnistumisen tunteet voi lakaista lattialautojen väliin, kunnes se siellä muuttuu tomuksi ja leijailee pois. Toivon jokaiselle ihania ja pelottomia viikonloppuja ja onnellisia maanantaipäiviä. Jokainen on sen arvoinen, ihan jokainen.

Meillä oli pikkujoulut viime lauantaina. Aiemmin pikkujouluissa muistan käyneeni välillä vessassa tarkistamassa, että onko tukka hyvin ja pitääkö lisätä huulipunaa. Nyt kävin katsomassa, että onko jokin uusi karva päättänyt tunkea tässä välissä naamasta ja että täytyykö silmäpusseille laittaa rintaliivit. Syö kummasti bileintoa, kun ei olekaan enää huoneen kaunein, vaan karvaisin nainen. Päätin kuitenkin, että jos kerran peli on menetetty ja ponnisteluistani huolimatta näytän itäsaksalaiselta naisvoimistelijalta, käyttäydytään myös yhtä miehekkäästi. Niinpä unohdin peilin ja keskityin votkasnapseihin ja muutamaan tasapainoa hapuilevaan voimisteluliikkeeseen itäsaksalaisen hengen mukaisesti. Jawohl!

Haluan kuitenkin piristää teitä kaikkia karvojen kanssa painivia kanssasisariani. Te ette ole yksin. Muistakaa, että karvaiset naiset ovat intohimoisia. Monta karvaa rinnakkain lämmittää kasvoja. Itselläni esimerkiksi kulmakarvojen ansiosta otsa tuskin jäätyy tänä talvena. Voin siis unohtaa pakkasrasvat. Ehkei kaunista, mutta erittäin taloudellista. Lisäksi on mahdollista kerätä paljon kauppojen bonuspisteitä, kun saa ostaa lukuisia pinsettejä. Itselläni pinsetit löytyvät ainakin käsilaukusta, yöpöydältä, meikkauspöydältä, vessasta ja autosta. Uskottelen, että olen viljellyt niitä äidillisistä syistä siltä varalta, että joku lapsistani saa tikun sormeensa, mutta totuus löytyy aktivoituneista karvatupeista. Ihmettelin, kun äitini lopetti muutamia vuosia sitten peiliin katsomisen, koska se oli niin masentavaa, mutta alan päästä jyvälle mitä hän tarkoitti. Joskus voi todellakin olla parempi, ettei ihan tarkkaan tiedä miltä näyttää. Nostaa vain pään pystyyn, antaa piu paut ulkonäköpaineille ja nauttii elämästä täysin (joskin ehkä karvaisin) rinnoin!

Olen merten kauhu, olen kapteeni Koukku. Kädet ovat puusepän hommista huolimatta edelleen paikoillaan, mutta teroitettu ja kiillotettu metallikoukku löytyy henkiseltä diktaattoriltani. Johdan laivaani täysin epädemokraattisesti suuntaan, jonka katson oikeaksi. En juurikaan neuvottele, joskin yritän olla reilu ja tasapuolinen - enhän halua kapinaa alukselleni. Laiva vähän vuotaa ja rahaa ei oikein ole aluksen ylläpitoon, kaikki varat käytetään miehistön hyvinvointiin. Pilssirotat eivät sentään juoksentele jaloissa, vaikka muuten laivan järjestys onkin kuin viikon kestäneen myrskyn jäljiltä. Silloin, kun olin miehistön ainoa täysi-ikäinen jäsen, asemani kapteenina oli raskas, mutta selkeä - joskaan ei aina niin kunnioitettu kuin kapteeni voisi toivoa. Välillä oli pientä nurinaa miehistössä, mutta ei sentään kapinaa ja ketään ei ole tarvinnut laittaa tykinkuulat lahkeissa lankulle. Olin vahdissa yötä päivää, navigoin, yritin vältellä karikoita ja yritin pitää aluksen kurssissa.

Sitten eräällä satamakäynnillä vähän aikaa sitten laivaan astui toinen kapteeni. Tämä turvallinen ja oikeamielinen kapteeni tuli toivottuna ja odotettuna, mutta voi tyrsky ja tyräys, taivaanrannassa näkyy mustia myrskypilviä! Miten paatunut merten konkari voisi ikinä antaa jonkun toisen ohjata alustaan ja luovuttaa hallinnan? Miten luottaa, että laiva ei aja karille, jos itse en ole ohjaksissa? Olemmeko luotsaamassa laivaa samaan suuntaan? Miten voisin jakaa vastuuta ja luottaa siihen, että joku muukin kykenisi samaan, kuin minä itse - ja vieläpä ehkä parempaan? Ruorista on vaikea päästää irti. Tehdä päätöksiä demokraattisesti ja neuvotella aluksen kurssista. Vastuuta on vaikea jakaa. On vaikeaa luottaa. On tullut kuitenkin aika luovuttaa vahtivuoro, irrottaa kädet ruorista ja uskaltautua kannen alle nukkumaan sen sijaan, että jäisin olan taakse vahtimaan. En voi vaikuttaa tuleviin myrskyihin ja vastuu pitää pystyä jakamaan. Ei mahtavinkaan kapteeni jaksa seistä vahdissa yksin koko elämäänsä. Tästä lähtien minun laivani on sinun laivasi.

Äitinä olo on joskus kauheaa. Pilaamme lastemme elämän vakoilemalla heidän nukkumaanmenoaan, rajoittamalla väkivaltapelejä ja pakottamalla heidät ajoissa aamuisin sängystä ylös. Patistamme harrastuksiin, syötämme vihanneksia ja muuta terveellistä moskaa. Emme anna karkkia päivittäin vaan sen sijaan pakotamme vaihtamaan puhtaat vaatteet joka päivä. Pakotamme pitämään sukkia talvella. "Sä pilaat mun elämän!"-kommentti on niin kuultu ja edellä mainituista asioista tappelemisen seuraksena olen kuullut monesti myös kommentin: "Sä et rakasta mua enää!"  Olen hirviö!

Mutta niin rakkaat lapseni, olette tekin! Mietin välillä, että onko kyse tosiaan ihmislapsista, vai olenko sukua vanhalle vihtahousulle jonka geenit he ovat perineet. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Miksi joudun joka aamu tappelemaan ehtiäkseni ajoissa töihin? Miksi niitä sukkia ei voi käyttää? On todella noloa saada viestejä opettajalta tammikuussa, että "Lapsenne ei käytä sukkia". Joudun aamulla herättämään suurinpiirtein kaikki ennen töihin lähtöäni, vain nähdäkseni, että a) onko sukat jalassa b) onko sukat edes saman väriset elleivät välttämättä samaa paria c) näkyykö sukista vain vähän varvasta, koko varvas vai kenties koko kantapää d) miten likaiset jäljellä olevat osat sukista on. Tiedoksenne: tämä "pilaa mun elämää"! Ja miksei sängystä voi nousta heti, vaan minun pitää ripsiväriä sutiessani käydä kiskomassa peitto ja piilottaa se? Millaisen meikin voi tehdä, jos samalla pitää taistella petivaatteiden kanssa? Joskus aamuisin joudun viemään lapsen sekä ulkovaatteet autoon jossa ne itkien ja rakkaudettomuus-syytösten kera vihdoin puetaan. Miksi niitä ei voi pukea sisällä kuten normaalit lapset? Mitä teillä on sitä vastaan, että ehtisin kerrankin ajoissa töihin? Ja miksei iltapalalle voi tulla, kun pyydetään ajoissa, vaan pitää vetkutella niin kauan, että äidin papiljotit pamahtavat ja teen jotain niin aikuismaista, että paiskaan leivän juustoineen seinään missä rasvaläiskä nyt muistuttaa ikuisesti omasta kypsästä käytöksestäni ja kokemastani äärimmilleen viedystä henkisestä kidutuksesta. Usein töihin päästyäni olen niin väsynyt ja voipunut, että vajoan työtuolilleni kuin koomapotilas. Koomapotilaat eivät tunnetusti tienaa kovin hyvin.

Kysyn teiltä rakkaat poikani: Kuka tässä pilaa nyt ja kenen elämän? Vietän tässä parhaita vuosiani hermoromahduksen partaalla, syytöksiä kuullen. Silti rakastan teitä enemmän, kuin mitään muuta. Sovin joka riidan, halaan päivittäin. Sitä teini-ikäistäkin yritän halata viikottain. Pilaan elämäänne joka päivä rakkaudella. Teen lääketieteellisen ihmeen toipuen koomatilastani joka työpäivä ja iltapäivällä on jo ikävä teitä. Pystyn pyytämään anteeksi, jos olen toiminut tyhmästi ja haluan opettaa myös teidät pyytämään anteeksi, jos te toimitte tyhmästi. Siitä taidosta on hyötyä tulevaisuudessa.

Positiivisiakin asioita on sanottava: toisin kuin monet muut lapset tahattomasti loukkaavat suorilla kommenteillaan äitejään, minä olen maailman kaunein. Tiedoksi tämä sinulle tuleva tyttöystävä ja vaimo, tulet tuntemaan itsesi prinsessaksi, sillä minä tunnen itseni kuningattareksi joka päivä. Olen pehmeä, takapuoleni aaltoilee saunassa "ihanasti", kun siihen taputtaa ja hiukseni kutittavat hauskasti iltasuukkoa antaessa. Raskausarpiani ihmetellään, pienet sormet ovat tutkineet uria ja miettineet miten elämä on saanut alkunsa. Esikoiseni rippikirkossa olin kirkon kaunein tyttö ja kirkko sentään oli täynnä. Teen myös hyvää ruokaa ja meillä on hauskaa yhdessä - varsinkin viikonloppuisin, kun kaikki saavat herätä ja pukea millon huvittaa. Minun seuraani ei hävetä, vaan saan suukon koulun pihallakin.

Vanhemmuuden vaaka taitaa kuitenkin olla tasapainossa, kun tarkemmin ajattelee.

Eilen kun olimme rantakallioilla nauttimassa retkieväitä ja makasin hetken mahallani kovalla kalliolla merituulen vilvoitellessa kemikaalein raidoitettua pehkoani, kohtasin karun kallion lisäksi karun totuuden; selkä meni niin jumiin etten meinannut päästä ylös ja näytin lähinnä sammuneelta enkä aurinkoa ottavalta. Kaksikymmentä kiloa sitten käyttämäni bikinit vanhenevat kaapissa ja makoilin tuskaisasti (miten polvillaan oleminenkin voi nykyään ottaa niin paljon polviin?) bikinihtävissä rintsikoissa ja trikoissa. Olisin sopinut mihin tahansa keski-ikäisten humppafestareille korisemaan, vain karhutölkki kädestä puuttui.

Aiemmin käytin myös ihania kesähepeneitä, mekkoja ja lyhythihaisia paitoja. Nautin helteistä, enkä kironnut niitä alimpaan helvettiin kuten nyt. Kaapistani löytyi värejä ja kuoseja. Nyt kesävaatteeni ovat samat kuin talvivaatteeni ja kokemuksesta voin sanoa, että musta ei ole uusi musta kesällä, vaan musta on julma kidutusväline kesällä. Joskus hehkeinä hevivuosina käytimme parhaan kaverini kanssa maihareita ja villasukkia kesähelteilläkin ja muistan miten jalat olivat kuumat ja turvoksissa. Nykyään olen kokonaan tätä kärsivää jalkaa, kuuma ja turvoksissa. Vielä vähän hormonioireita päälle niin olisi valmis sopimaan sopimuksen itsensä manalan herran kanssa helvetin muuttamisesta jäätiköksi.

Kesakot ovat myös suloisia. Minulla on niitä paljon kesällä. Mutta nyt ne ovat alkaneet iän myötä ryhmittäytyä läiskiksi. Ei ollenkaan suloista. Tukka edelleen vaalenee kivasti auringossa, sillä olen ulkona hääräävää tyyppiä, sen minkä hautajaiskostyymissäni kykenen. Pitäisi vielä saada rantavartalo ja nyt en puhu vartalosta "löydä ranta ja vie vartalosi rannalle=rantavartalo", vaan siitä kuntoilusta ja lenkkeilystä ja ruuan välttelystä. Vaikka viisaudenhampaan poisto mukavasti on vähentänyt päivittäisiä kaloreita, en huomaa juurikaan eroa. Varmaan pitäisi ehdottaa hammaslääkärille, että poistetaan yksi hammas joka viikko. Lisäksi pitäisi treenata sitä mahallaan maassa makaamista, vaikka vain olohuoneen lattialla ensin. Ei tulisi ikäviä yllätyksiä julkisilla paikoilla, jos vaikka ei enää pääsekään ylös. Ja ne bikinit, kai sitä rantavalaskin voi sellaiset hankkia, vaikkei ihan Jennifer Lopezilta näyttäisikään?

Sitten heräsin. Kyseessä on monivuotinen, pionin kukinnan tavoin kerrottu puutarhaunelmani. Todellisuudessa siloitin juuri kitukasvuisen kasvimaani trampoliinin alle ja siirsin vadelmat kasvamaan tuskallisen piikikkään orapihlaja-aidan kupeeseen, jotta minun olisi helpompi ajaa nurmikkoa. Nurmikossa on paljaita laikkuja muistuttamassa puukasoista ja muista liian pitkään nurmikolla säilytetyistä asioista. Marjapensaat ovat painaneet lahot tukikehikot kasaan ja kasvavat maata pitkin. Maasta löytyy viimevuotisia mustia omenoita ja vino pihavaja herättää hellyyden sijaan lähinnä närkästystä. Puutarhakärryni rengas on puhki ja aiemmin vihreä kärry on nykyään ruosteen kirjoma. Aika kaukana ollaan puutarhaunelmastani. Päin vastoin, kuin muuttaessani talooni päätin, en olekaan istuttanut yhtä pensasta tai ruusua lisää joka vuosi, vaan pääasiassa leikannut alas ja kaivanut ylös jonkun kitukasvuisen yksilön. Pihaa voi oikeastaan kutsua vain yhdellä positiivisella adjektiivilla: helppohoitoinen. Toisaalta, nyt kasvimaa ei huuda huolenpitoa ja kitkemistä, ja sillä aikaa, kun lapset hyppivät trampoliinilla, voin rentoutua kirjaa lukien. Ja koska ruohon leikkaaminen on tehty niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista, voi lapsetkin komentaa pihahommiin, jonka aikana voin rentoutua kirjaa lukien. Ja koska pihallani kasvaa vain omenapuita ja marjapensaita, voin viettää kesäni hedelmien kasvua seuraten ja samalla rentoutua kirjaa lukien. Ehkä hankinkin kirjan englaintilaisista puutarhoista ja rentoudun sitä lukien. Sillä helppohoinen puutarhani mahdollistaa sen.

Se on ihanaa.

Kuulostan kamalalta ja varmaan suurinpiirtein sata kukkahattutätiä saisi moraalisen sydänkohtauksen, jos lukisivat blogiani. Pidän turhana kertoa, miten paljon rakastan lapsiani ja miestäni ja miten paljon ikävöin heitä vapaaviikkoinani, vaan keskityn tällä kertaa siihen, miten myös vastuuttomuutta ja vapautta voi rakastaa. Sellaisina päivinä kuten eilen, vapaus huikaisee ja vaikka sellaisia päiviä ei edes jaksaisi kovin montaa vuodessa, niistä nauttii, kun sellainen sattuu kohdalle.

Olimme siis eilen ystäväni kanssa ex-tempore vappubrunssilla aurinkoisessa säässä puistossa. Skoolasimme vaaleanpunaista kuohuviiniä, söimme lohi- ja metsäsieni leipiä ja napostelimme juustoja. Aurinko paistoi kylmästi ja viima suoraan Siperian tundralta marinoi reisiämme, mutta kuuntelimme musiikkia eikä ollut kiire minnekään. Ei viemään lapsia kotiin, ei tekemään ruokaa kenellekään. Sai istua täydellisen itsekkäästi ilman aikataulua ja ilman suunnitelmia. Menisikö jonnekin terassille vai menisikö kotiin? Menisikö terassille ja vasta sitten kotiin? Vai menisikö laulamaan karaokea? Ihan sama minne menisi, ketään kohtaan ei voisi tehdä tänään väärin. Niinpä menimme ensin terassille, sitten syömään juhlavasti jonka jälkeen menimme laulamaan. Tietenkin se todellisuus tikitti illan myötä vastaan vastuun kera, ja jossain vaiheessa oli myönnettävä, että on liian vanha valvoakseen enää kauempaa, jotta jaksaa parin tunnin kuluttua mennä töihin. Vapaaviikoillakin on rajoituksensa.

Sunnuntaina, kun kolme rakasta velvollisuuttani tulee jälleen luokseni, otan heidät avosylin vastaan. Teen ruokaa ja leivon piirakkaa. Komentelen ja kuuntelen. Aikataulutan ja siivoan. Silloin en ikävöi vapauttani. Joskus kuitenkin otan vapautenikin avosylin vastaan, hellin sitä päivän silloin tällöin. Vapaus on tällä hetkellä hieman kuin neljäs lapseni, vähäksi aikaa adoptoitu, mutta yhtä kaikki rakastettu.

.