Näin unta, jossa tappelin kolme kuukautta sitten kuolleen mummini kanssa. Sellainen perusvänkääminen, jollaisia meillä joka kesä aina viimeiseen kesään asti oli, anteeksipyyntöön lopulta sulaen. Kaksi voimakasta naista vuosiamallia 1920 ja 1974. Heräsin aamulla, enkä ollut varma pitäisikö olla kiukkuinen vai kaipaava. Päätin olla kiukkuisesti kaipaava. Sitä paitsi olen oikeutettu kiukkuuni, kun elämässäni lähes neljäkymmentä vuotta ollut ihminen ottaa hatkat. Siirtyy vehreämmille metsästyslaitumille. Heittää lusikan nurkkaan. Oli mikä nimitys tahansa - jättää minut. 

Ne kaikki kesät, kun olin poissa Raumalta koko kesän mummin ja ukin hoteissa teinin mielestä keskellä ei mitään, olivat elämäni parasta aikaa. Uitiin ja saunottiin. Joka päivä jäätelöä. Vaaratilanteita käärmeiden kanssa. Naapurin lehmien ihmettelyä. Kalastusta ja puutöitä. Iltaisin laulettiin aitan ylisillä niin härskejä lauluja, että jokainen hömötiainen koko Siikalatvan alueella punastui. Kyllä sitä arvosti silloinkin, mutta nyt tuntuu, ettei kuitenkaan tarpeeksi. Silloin, kun se vielä olisi ollut mahdollista.

Vielä tänä kesänä hieroin hänen jalkojaan ja varoin haurasta nahkaa. Varpaat olivat nätit, kuten hän aina halusi huomauttaa. Jaksoipa vielä pari Unoakin läiskäistä poikien, lastenlastenlastensa kanssa. Kuulo alkoi jo viimeisinä vuosina olemaan heikko, mutta sitä ei lopulta paljon kahden ihmisen väliseen viestintään tarvita. Hauraiden käsien yllättävän luja halaus kertoo paljon. Sellaisen halauksen sain, kun sieltä viimeisen kerran hänen luontaan lähdimme. Se halaus sisälsi menneiden kesien lämmön ja rakkautta tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen ilman häntä.