Olen yleistandardien mukaisesti kohta keski-ikäinen. Täytän tänä herran vuonna 2014 neljäkymmentä. Takana on neljäkymmentä todella sekavaa vuotta, jos yritän niitä mielessäni summata. En ole oikein ehtinyt ahdistua vanhenemisesta tässä kaiken elämisen keskellä, paitsi karvoista. Joka vuosi yksi epätoivottu karva kasvaa jonnekin mihin sen ei kuulu kasvaa. Enimmäkseen kaulaan. 

Karvojen lisäksi tapahtuu muutakin. Iho alkaa lörpsöttämään ja tekee mieli näpytellä plastiikkakirurgin numero puhelimen pikavalintoihin. Rintojen kuppikoko kasvaa, mutta ikävä kyllä myös vyötärö samassa suhteessa. Kengänkoko kasvaa, ihmisellä kun jalat, kädet, nenä, leuka ja korvat jatkavat kasvamistaan koko elämän. Se selittää, miksi vanhukset enemmän tai vähemmän näyttävät Kyöpelivuorelta karanneilta.

Lapset tietävät, että täytän joka vuosi kaksikymmentäviisi. He myös tietävät (ainakin luulen niin), että se on vitsi. Todellisuudessa minua ei hävetä sanoa, että olen pian neljäkymmentä, paitsi viimeksi, kun parikymppinen pojankloppi tarjosi  drinksun. Olen juuri niitä tyyppejä, jotka eivät tajua aikuistua vaikka keho selvästi vihjailee, että parasta ennen -päiväys lähenee. Ja koska en tajua sitä, kuuntelen edelleen heviä, soitan bassoa kuten teininäkin (tosin vähän huonommin), luen Aku Ankkaa, viljelen kehittymätöntä alapäähuumoria ja sitä rataa. 

Ymmärrän parhaiten silloin vanhentuneeni, kun katson valokuvia. Jonkun lain pitäisi kieltää säilyttämästä kuvia, joissa näyttää 20 kiloa kevyemmältä, raikkaalta kukkaselta, joka ei tarvitse otsatukkaa peittämään otsaryppyjä. Sitä unohtaa peilikuvansa ajan myötä, mutta valokuvat eivät anna unohtaa mitään. Eivät vyötäröä eivätkä kymmenen senttiä ylempänä olleita nännejä. En tiedä, tuleeko siitä yhtään parempi olo, vaikka näkeekin olleensa törkeän hyvännäköinen - päin vastoin. Tulee väkisinkin verrattua omaa nuorempaa itseään tähän nykyiseen neljäkymppiseen raskauksien runtelemaan kehoon jonka rakenteet ovat alkaneet pettää. Tähän voisi kirjoittaa nyt jotain sentimentaalista lööperiä kokemuksista ja vanhenemisen kauneudesta, mutta koska puhun asioista yleensäkin niiden oikeilla nimillä, en ala satuilemaan nytkään. Hienoa kuitenkin on, että elämäni on niin rikasta, etten ole ehtinyt vanhenemisesta ahdistua, mutta veikkaanpa, että syksymmällä sekin hetki koittaa. On kuitenkin ihan eri olla 39-vuotias kuin 40-vuotias. Ja täysin eri olla 40-vuotias kuin 20-vuotias. Valehtelisin kaulakarvat väristen, jos väittäisin muuta!