Olen viimeaikoina miettinyt uskonasioita. Olen kamalan huono uskovainen, niinkuin melko moni ystävistänikin. Järkeilen, analysoin ja tutkin, enkä oikein löydä tilaa puhtaalle uskolle. Olen kristitty, mutta koska mielestäni Jeesus oli mahtava historiallinen tyyppi, eikä Jumalalle sen enempää sukua kuin minäkään, se tekee minusta vielä huonomman kristityn. Mutta pidän kristinuskosta juuri sen hyvien elämänohjeiden vuoksi ja siksi olen mielelläni kristitty. Myös islam on avautunut minulle nyt luonnollisesti enemmän, ilman poliittiista sekoilua ja mediasotaa. Voisin lyhyellä kokemuksella sanoa, että peruselämänohjeiltaan lähes yhtä hyvä, kuin kristinusko, mutta rajoittavampi ja velvoittavampi. Ei sovi kaikille, itse en hoida tätä kristinuskoakaan aina kunnialla, saati sitten rukoilut useasti päivässä.

Luin nuorena raamatun. Jaksoin väitellä Jehovan todistajien kanssa, jos havaitsin mielestäni epäkohtia tai ristiriitaisuuksia heidän lehdyköissään. Lukiossa uskonnontunnit kaikkine uskontoineen olivat mielenkiintoisia. Adventismi, hindulaisuus, mormonismi - kaikki eri polkuja saman vuoren huipulle.

Eilen olin epäystävällinen kahdelle ystävälliselle ovikelloani pimpottavalle Jehovalle ja vedin oven nenän edestä kiinni todettuani heille, että seurustelen muslimin kanssa. Entä sitten? Olisin voinut edes vähän tarkemmin kuunnella, vaikka talvikalsarit jalassa rappusilla palelinkin. Kiittää kauniisti, mutta jämäkästi. Olla vetämättä muslimikorttia esiin. Mutta olen suomalainen - tiedättehän, vetäytyvä ja epäsosiaalinen. Tunnen oloni uhatuksi, kun joku astuu minun pihalleni ja reviirilleni myymään jotain: taulua tai uskontoa. Haluan päättää itse. Ostan niin tauluni kuin uskontonikin itse, tutkin ensin rauhassa tarjontaa ja kiertelen kauppoja. Luen raamattua, artikkeleja ja kiertelen kulttuureja.

Entä Jumala? Luulin olevani uskoton, kunnes tajusin, että jotain asioita tulee heitettyä Herran huomaan ja hyvä niin. Helpotuin vähän, ehkä kaikki usko sisältäni ei olekaan järkeilty ja analysoitu kuoliaaksi. Ilman suurta uskoakin voi silti elää ihan tavallista ja laadukasta elämää. Lapsuudessa rukoilin joka ilta, kun isä oli merillä ja sisällytin rukouksiin aina kaikki läheiset ja lähetin aina Jesselle, jumalan pojalle, terveiset lopuksi. Se tapa unohtui, kun isä lakkasi seilaamasta ja tilalle tuli teinivuosien skeptisyys ja epäilys. Moneen vuoteen en ehtinyt uskomaan muuhun kuin itseeni. Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? Tuskin. Ainakaan en sano olevani jotain mitä en ole. En tee pahoja asioita Jumalan nimessä. En helli omaatuntoani taparukouksella ja kuvittele asioiden korjaantuvan itsestään, vaan sen sijaan toimin. Olen sitä mieltä, että voisin vieläkin enemmän keventää taakkaani ja heittää asioita pois omilta hartioiltani, mutta se on minun asiani. Minun taakkani. Minun elämäni. Minun päätökseni. Minun sieluni.