Esimieheni Helsingissä oli loistava vertauskuvien keksimisessä. Se on innoittanut minuakin, ja lähipiirini on kuullut mitä mielikuvituksellisimpia vertauksia mitä arkisimmista asioista. Nyt kerron vertauskuvallisesti laivasta. Olen jo aiemmin kertonut pienestä, sinisestä raumalaispaatistani, jonka omistajana en niin mainittavasti ole menestynyt. Laiva, josta nyt kerron on kotini ja perheeni.

Olen merten kauhu, olen kapteeni Koukku. Kädet ovat puusepän hommista huolimatta edelleen paikoillaan, mutta teroitettu ja kiillotettu metallikoukku löytyy henkiseltä diktaattoriltani. Johdan laivaani täysin epädemokraattisesti suuntaan, jonka katson oikeaksi. En juurikaan neuvottele, joskin yritän olla reilu ja tasapuolinen - enhän halua kapinaa alukselleni. Laiva vähän vuotaa ja rahaa ei oikein ole aluksen ylläpitoon, kaikki varat käytetään miehistön hyvinvointiin. Pilssirotat eivät sentään juoksentele jaloissa, vaikka muuten laivan järjestys onkin kuin viikon kestäneen myrskyn jäljiltä. Silloin, kun olin miehistön ainoa täysi-ikäinen jäsen, asemani kapteenina oli raskas, mutta selkeä - joskaan ei aina niin kunnioitettu kuin kapteeni voisi toivoa. Välillä oli pientä nurinaa miehistössä, mutta ei sentään kapinaa ja ketään ei ole tarvinnut laittaa tykinkuulat lahkeissa lankulle. Olin vahdissa yötä päivää, navigoin, yritin vältellä karikoita ja yritin pitää aluksen kurssissa.

Sitten eräällä satamakäynnillä vähän aikaa sitten laivaan astui toinen kapteeni. Tämä turvallinen ja oikeamielinen kapteeni tuli toivottuna ja odotettuna, mutta voi tyrsky ja tyräys, taivaanrannassa näkyy mustia myrskypilviä! Miten paatunut merten konkari voisi ikinä antaa jonkun toisen ohjata alustaan ja luovuttaa hallinnan? Miten luottaa, että laiva ei aja karille, jos itse en ole ohjaksissa? Olemmeko luotsaamassa laivaa samaan suuntaan? Miten voisin jakaa vastuuta ja luottaa siihen, että joku muukin kykenisi samaan, kuin minä itse - ja vieläpä ehkä parempaan? Ruorista on vaikea päästää irti. Tehdä päätöksiä demokraattisesti ja neuvotella aluksen kurssista. Vastuuta on vaikea jakaa. On vaikeaa luottaa. On tullut kuitenkin aika luovuttaa vahtivuoro, irrottaa kädet ruorista ja uskaltautua kannen alle nukkumaan sen sijaan, että jäisin olan taakse vahtimaan. En voi vaikuttaa tuleviin myrskyihin ja vastuu pitää pystyä jakamaan. Ei mahtavinkaan kapteeni jaksa seistä vahdissa yksin koko elämäänsä. Tästä lähtien minun laivani on sinun laivasi.