Haluan kirjoitaa nyt kirjeen lapsilleni, että voin aikuisena nolata heidät ("lue tästä, oi sinä tuleva vaimo"), kiristää heitä ("ellet löydä parempaa vanhainkotia julkaisen tämän lehdessä") ja muistuttaa heitä, kun he valittavat rakkaista lapsenlapsistani, että myös jokainen heistä on osannut olla hermoja raastava! 

Äitinä olo on joskus kauheaa. Pilaamme lastemme elämän vakoilemalla heidän nukkumaanmenoaan, rajoittamalla väkivaltapelejä ja pakottamalla heidät ajoissa aamuisin sängystä ylös. Patistamme harrastuksiin, syötämme vihanneksia ja muuta terveellistä moskaa. Emme anna karkkia päivittäin vaan sen sijaan pakotamme vaihtamaan puhtaat vaatteet joka päivä. Pakotamme pitämään sukkia talvella. "Sä pilaat mun elämän!"-kommentti on niin kuultu ja edellä mainituista asioista tappelemisen seuraksena olen kuullut monesti myös kommentin: "Sä et rakasta mua enää!"  Olen hirviö!

Mutta niin rakkaat lapseni, olette tekin! Mietin välillä, että onko kyse tosiaan ihmislapsista, vai olenko sukua vanhalle vihtahousulle jonka geenit he ovat perineet. Kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Miksi joudun joka aamu tappelemaan ehtiäkseni ajoissa töihin? Miksi niitä sukkia ei voi käyttää? On todella noloa saada viestejä opettajalta tammikuussa, että "Lapsenne ei käytä sukkia". Joudun aamulla herättämään suurinpiirtein kaikki ennen töihin lähtöäni, vain nähdäkseni, että a) onko sukat jalassa b) onko sukat edes saman väriset elleivät välttämättä samaa paria c) näkyykö sukista vain vähän varvasta, koko varvas vai kenties koko kantapää d) miten likaiset jäljellä olevat osat sukista on. Tiedoksenne: tämä "pilaa mun elämää"! Ja miksei sängystä voi nousta heti, vaan minun pitää ripsiväriä sutiessani käydä kiskomassa peitto ja piilottaa se? Millaisen meikin voi tehdä, jos samalla pitää taistella petivaatteiden kanssa? Joskus aamuisin joudun viemään lapsen sekä ulkovaatteet autoon jossa ne itkien ja rakkaudettomuus-syytösten kera vihdoin puetaan. Miksi niitä ei voi pukea sisällä kuten normaalit lapset? Mitä teillä on sitä vastaan, että ehtisin kerrankin ajoissa töihin? Ja miksei iltapalalle voi tulla, kun pyydetään ajoissa, vaan pitää vetkutella niin kauan, että äidin papiljotit pamahtavat ja teen jotain niin aikuismaista, että paiskaan leivän juustoineen seinään missä rasvaläiskä nyt muistuttaa ikuisesti omasta kypsästä käytöksestäni ja kokemastani äärimmilleen viedystä henkisestä kidutuksesta. Usein töihin päästyäni olen niin väsynyt ja voipunut, että vajoan työtuolilleni kuin koomapotilas. Koomapotilaat eivät tunnetusti tienaa kovin hyvin.

Kysyn teiltä rakkaat poikani: Kuka tässä pilaa nyt ja kenen elämän? Vietän tässä parhaita vuosiani hermoromahduksen partaalla, syytöksiä kuullen. Silti rakastan teitä enemmän, kuin mitään muuta. Sovin joka riidan, halaan päivittäin. Sitä teini-ikäistäkin yritän halata viikottain. Pilaan elämäänne joka päivä rakkaudella. Teen lääketieteellisen ihmeen toipuen koomatilastani joka työpäivä ja iltapäivällä on jo ikävä teitä. Pystyn pyytämään anteeksi, jos olen toiminut tyhmästi ja haluan opettaa myös teidät pyytämään anteeksi, jos te toimitte tyhmästi. Siitä taidosta on hyötyä tulevaisuudessa.

Positiivisiakin asioita on sanottava: toisin kuin monet muut lapset tahattomasti loukkaavat suorilla kommenteillaan äitejään, minä olen maailman kaunein. Tiedoksi tämä sinulle tuleva tyttöystävä ja vaimo, tulet tuntemaan itsesi prinsessaksi, sillä minä tunnen itseni kuningattareksi joka päivä. Olen pehmeä, takapuoleni aaltoilee saunassa "ihanasti", kun siihen taputtaa ja hiukseni kutittavat hauskasti iltasuukkoa antaessa. Raskausarpiani ihmetellään, pienet sormet ovat tutkineet uria ja miettineet miten elämä on saanut alkunsa. Esikoiseni rippikirkossa olin kirkon kaunein tyttö ja kirkko sentään oli täynnä. Teen myös hyvää ruokaa ja meillä on hauskaa yhdessä - varsinkin viikonloppuisin, kun kaikki saavat herätä ja pukea millon huvittaa. Minun seuraani ei hävetä, vaan saan suukon koulun pihallakin.

Vanhemmuuden vaaka taitaa kuitenkin olla tasapainossa, kun tarkemmin ajattelee.