Kaukainen muisto lapsuudesta, jossa ollaan mummulan pihalla aamuyöllä ja nukahdan seisaalleni. Isä oli ottanut minut mukaan yökalaan ja olin niin väsynyt, että minut piti kantaa niine hyvineni sänkyyn. Olin ensimmäinen lapsi ja sain erityislaatuista kohtelua. Pääsin mukaan laivalle, pääsin kalastusreissuille, sain meriltä tuliaisina prinsessanukkeja ja lakupiippuja, joita pikkuveljen kanssa äidin ja isän sängyn alla syötiin selällään niin, että lakritsikuola valui suupielestä poskea pitkin korvaan ja siitä tukkaan ja lattialle.

Odotin pienenä isää meriltä kuin kuuta nousevaa. Tai paremminkin; kuuta voi odottaa nousevaksi, kuten minä odotin isää meriltä. Joka päivä pelkäsin, että tulee myrsky ja laiva uppoaa ja joka ilta rukoilin taivaanisää, että isä olisi turvassa ja pääsisi elossa kotiin. Oli ihanaa kuulla, kun äiti sanoi isän soittaneen ja että kaikki oli hyvin. Sellaisina iltoina nukuin aina paremmin ja kiitin taivaanisää, että hän oli kuunnellut minua. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja yhteydet laivoilta olivat yksisuuntaisia. Piti aina odottaa, että toinen lopettaa puhumisen, jotta voi itse puhua. Oli aina outoa, kun merille lähti parraton isä ja partainen tuli takaisin. Vielä oudompaa oli, että merille lähti partainen isä ja parraton tuli takaisin. Näytin isälle parrakasta Leo Lastumäkeä telkkarissa ja sanoin, että tuolla on isä.

Kaikki pihan lapset halusivat vaihtaa isää kanssani. Minulla ei ehkä ollut viimeisimpiä trendileluja ja –vaatteita (kiitos ahkeralle äidilleni vuosien ompelusta), mutta minulla oli coolein isä. Jos minua kiusattiin, sanoin, että kerron isälle, kun se tulee meriltä. Kiusaaminen yleensä loppui siihen. Jos isä huusi pihalla meille, koko pihayhteisön lapset tottelivat. Olin niin ylpeä.

Halusin aina ajatella, että olen isän kaltainen, mutta olen kyllä enemmän käytännöllisen ja ihanalla tavalla höpsön äitini kaltainen. Kannamme isän kanssa yhteistä sukunenää ylpeänä ja vanheneva peilikuvani muistuttaa häntä melkoisesti. Tälle asialle haluaisin naisena voida jotain, mutta raja se menee taivaanisälläkin näiden pyyntöjen toteuttamisessa.

Teini-iässä, vaikka muuten melko kunnollinen olinkin, koettelin etenkin isän hermoja. Asuimme siinä vaiheessa jo eri osoitteissa, mutta olimme kuitenkin tekemisissä. Olin silti edelleen sitä mieltä, että oma isäni on kaupungin coolein ja komein jätkä, vaikka välillä kipunoita sinkosi molempiin suuntiin. Hän opetti kuitenkin paljon työmoraalista minulle.

Isä opetti minua myös ajamaan autolla. Hän oli jostain hankkinut viininpunaisen kuplavolkkarin ja asentanut siihen polkimet ja peilit. Äiti oli lukenut jostain, että B-vitamiinin syönti vaikuttaa positiivisesti pinnan pituuteen ja syötti sitä minulle etukäteen kotona, ettemme tappelisi opetuksen aikana isän kanssa. Jostain syystä - kenties B-vitamiini tehosi - ajotuntimme menivät mainiosti. Tosin minulle selvisi vasta muutama vuosi kortin saamisen jälkeen, että risteyksessä ei saa kääntyä vasemmalle punaisia päin siitäkään huolimatta ettei poliisia näy missään. Tosi outoa. Sain kuitenkin ajokortin ja vieläkin toisinaan ihmettelen sitä. Se oli hieno 19-vuotissyntymäpäivä!

Aikuistuin ja muutin eri kaupunkiin. Perustin perheen, perustin yrityksen ja perustin toisen yrityksen. Elämä kuljetteli niin minua, kuin isääkin, mutta tapasimme säännöllisen epäsäännöllisesti ja suuri ja tärkeä mielikuva isästäni säilyi mielessäni. Turvallinen isä. Sittemmin menetin hänet, mutta ikävä on kuitenkin kova ja muistot säilyvät. Haluan muistaa sen isän, joka ajoi keskellä yötä hakemaan minut ja peloissaan olevan ystäväni viidenkymmenen kilometrin päästä, koska olimme liian pelokkaita liftaamaan. Sitä paitsi isä oli kieltänyt menemästä tuntemattomien kyytiin. Hän ajoi matkan luoksemme vartissa, joten onneksi liikennekamerat olivat silloin vasta pilke jonkun poliisisedän silmäkulmassa. Sille isälle lähetän maailman parhaimmat ja rakkaimmat isänpäiväntoivotukset muistoihini <3