Olen erittäin sosiaalinen ihminen. Lauloin junassa neljävuotiaana ja keräsin rahaa. Ekalla luokalla kutsuin mormoniopettajani syntymäpäiväjuhlilleni. Äitini edelleen muistaa kiittää yllätyksestä, kun hän tukka pystyssä töiden jälkeen hikisenä yritti pitää kaverisynttäreitäni kasassa ja ovikello soi. Opettajani valkoisessa puvussa ruusujen ja itse sävelletyn lahjalaulun nuottien kera saapui. Olisin tappanut minut jos olisin ollut hän. Kaikki kunnia siis itsehillinnälle, mitä sosiaalisen lapsen äiti tarvitsee. Kiitos äiti, että olen hengissä.

Mutta vastapainoksi viihdyn yksin hyvin. Tulee päiviä, jolloin vetäydyn yksin kotiin ja sammutan valot, ettei kukaan näkisi, että olen kotona. Enkä vastaa puhelimeen. Tuijotan telkkaria ja kiroan, että sen välke näkyy sälekaihtimien välistä. Päiviä, jolloin lähisale tuntuu ylivoimaisen sosiaaliselta. Tällaisena päivänä kutsu osallistua lapsen luokkakaverin syntymäpäiville yhdessä muiden äitien kanssa - tutustustumaan herttaisesti toisiimme - saa minut lähes sahaamaan jalkani poikki. Näistä kutsuista ei kieltäydytä kevyesti, pitää olla hyvä syy. Arvelen, että katkennut jalka on ehkä riittävä.

En tiedä, onko kyse suomalaisuudesta, vai minusta, mutta tiedän, että meitä on muitakin. En myöskään tiedä, johtuuko se pimeydestä tai kylmyydestä. Etelässä ihmiset ovat yhteisöllisiä ja sosiaalisia, pysähtyvät juttelemaan kaduille ja puistoihin, pelaavat korttia yön lämmössä. Täällä ehtii juuri ja juuri tervehtimään talvipakkasessa, ennenkuin auki oleva suu päästää liikaa pakkasta pään sisään. Korttia pelataan netissä, helpompaa ja lämpimämpää - eikä tarvitse turhia puhuakaan. Ihmiset vetäytyvät sisätiloihin ja kotoilevat. Kotoilu, tämä salliva synonyymi epäsosiaalisuudelle, antaa meille kaikille sosiaalisille luvan välillä piileskellä suljettujen kaihtimen takana. Kuka sen ikinä keksikin, tarjoan hänelle oluen. Mieluiten virtuaalisena.