Pääsiäismaanantai. Takana taitavasti valehdellut neljä päivää. Tarkemmin voisi sanoa, että taitavasti valehdellut 15 vuotta. Olen uuvuksissa. Ja rahaton. Pääsiäismunat maksavat nykyään maltaita, ja vaikka lapsista enää nuorimmaisella on jäljellä lapsenusko, niin mikäs pupu se sellainen on, joka ei isoveljille munia tuo. Ja maistuu se suklaa vähän vanhemmillekin, niinkuin esimerkiksi minulle, kuten hyvin jo tiedätte.

Kävimme eilen keskustelun nuorimmaiseni kanssa, että kuka ne munat oikein tuo? Pääsiäispupu, vai pääsiäisnoita, joita valheellisesti kutsutaan trulleiksi, jotta se ei kuulostaisi niin pelottavalta. Vai ehkä jopa minä, äiti! Pois se minusta, vakuutin, ja pari aivosolua hakkasi kuumeisesti kipinää pohtien, että pääsisinkö kiipeämään keittiön ikkunasta viemään munan salaa rapuille todistaakseni syyttömyyteni. Sitten muistin, että meillä on ulos kolme muutakin ovea ja ikkunasta kiipeäminen laskettaisiin hätävarjelun liioitteluksi. Ulkona näet odotti tyhjä puurolautanen jonne kuulemma ilmestyisi (!) muna, kun sen vie syömisen jälkeen ulos. Mummin luonakin pohjoisessa oli ilmestynyt. "Mutta ei täällä varmasti aina tule, kun ollaan täällä Raumalla", "Tuleepas, mä tiedän", "No äiti luulee, ettei rakas tule", "Älä äiti pelkää, tulee sinne". Jätin siis lapseni illan myöhäisinä tunteina katsomaan Kaurismäen elokuvaa (kiitos Aki väkivallattomuudesta ja kauniista ranskankielisyydestä) ja menin "vessaan". Eli hiivin keittiöön, toivoin kuumeisesti löytäväni ekstramunan, yritin olla hiljaa ja availin laatikoita. Jumalalle ja Istharille kiitos, sellainen löytyi epätoivonhetkensuklaakätköstäni ja aloin pohtimaan, mikä on nopein ja hiljaisin reitti ulkorappusille. Muna hermostuneessa, hikoilevassa kädessäni hiivin ensin lastenhuoneeseen, sieltä makuuhuoneeseen, sitten remonttivarastoon ja sieltä superhiljaa vuokralaisen alaeteisen kautta ulos. Pelkäsin itsestäänsyttyvän pihavalon kavaltavan salaiset trullin touhuni, mutta niin vain sain sujautettua munan puurolautaselle, luikahdettua takaisin sisään ja palattua olohuoneeseen posket punoittaen. Elokuva päättyi (Idrissa pääsi Lontoon laivaan) ja edessä oli lapseni viimeinen munantarkastusreissu. Kuten hän olikin tiennyt, muna oli tullut ja silmät loistaen hän sanoi, että "kato nyt, kannattaaks uskoa vai ei". Niinpä. Lapsenusko on horjumaton, vaikka se tuleekin kalliiksi meille vanhemmille pari kertaa vuodessa. Molemmat nukahdimme hymyillen.