Olen syksyn lapsi, mutta sekoan aina keväisin. Viirotan ja koohotan. Välillä väsähdän, mutta yhtä kaikki, keväällä olen vähiten oma itseni. Minulla on ollut aina vähän ongelmia kohdistaa tämä kummallinen kevätenergia mihinkään järkevään. Olen lopettanut parisuhteita, muuttanut, remontoinut ja muuttanut taas vähän lisää - enimmäkseen kevätaikaan. Nyt, kun tiedostan ongelman, minulla on kaksi vaihtoehtoa; vetää kaihtimet kiinni ja leikkiä ikuista talvea, tai kohdistaa energiani oikein.

Mitä meillä omakotiasujilla on, mitä muilla ei välttämättä ole? Jatkuva remontoinnin tarve! Siispä tänä keväänä puran kaiken järjettömän hosumisen järkevään remontointiin. Koska selvästi kevätauringon vinot säteet saavat aikaan aivoissani jonkin kummallisen kemiallisen reaktion, voin yrittää suitsia sen johonkin järkevään. Vuota vuodalta kulutan aikaa kesää odotellessa. Kesällä tilanne yleensä jo rauhoittuu ja liisterisudin voi jättää rauhaan. Kevätaurinko ei enää riivaa säteillään ja taas voi nauttia pihahommista ja lämmöstä sekä omasta elämästä ilman hirveää muuttamisen ja häsläämisen hinkua.

En tiedä, onko ilmiöön olemassa jokin tieteellinen syy, mutta aina syksyllä opiskelen ja elän järkevästi. Talvi on rauhallista kotona oleilua ja oikeassa suhteessa kavereiden tapailua. Keväisin kuitenkin ajatukseni alkavat lennellä yhdessä kotiin palaavien muuttolintujen kanssa. Ehkä vertaispesäntekopuuhat voivat vaikuttaa myös ihmiseen ja siksi asunnonvaihto tuntuu joka kevät yhtä ajankohtaiselta ja tarpeelliselta. Ihanaa ja kuluttavaa. Liikkellepanevaa ja tuhoavaa. Eräs parhaimmista ja huonoimmista puolistani on aikaansaavuus, mutta näinä pitenevien päivien aikoina se helposti koituu kohtalokseni. Kun haluan jotain, niin alan jo - aivan kuin vaivihkaa - tekemään päätöksiä, jotka saattelevat minua lähemmäs päämäärääni. Ja keväisin vielä auringonsäteiden valoakin nopeammin. Sanonnan "varo mitä toivot, voit saada sen" pitäisi olla kohdallani "varo mitä toivot, saat sen todennäköisesti viimeistään keväällä".