Elämäntilanteeni tällä hetkellä on surkea liikkumisen kannalta. En ehkä ole ihan koomapotilasta vastaavassa vaiheessa, mutta en myöskään voi kehuskella herääväni aamuyön tunteina juoksemaan kymmenien kilometrien lenkkejä. Tarvitsen jokaisen minuutin unta minkä voin, selvitäkseni seuraavasta päivästä ja jaksaakseni suorittaa velvollisuuteni. Se on juuri yhtä säälittävää miltä se kuulostaakin.

Työni on sen verran raskasta henkisesti, että tunnen, että töiden jälkeen pitäisi istua, vaikka olen istunut jo koko päivän. Aivoni ovat niin kuiviin puristettu, että koko keho tuntuu märältä rätiltä. Laitan hajamielisenä käsilaukun jääkaappiin ja avaimet astianpesukoneeseen. Töissä mietin, että kotona pitää tehdä remonttia, pihahommia, tilata oksakuljetus, pestä pyykkiä, pestä ikkunat, tilata nuohooja, putsata rännit, lähteä lenkille, suunnitella salaoja, tehdä ruokaa edullisesti, mutta riittävästi ja herkullisesti ja niin edelleen. Kotona, kun teen ruokaa ja siivoan perheeni jälkiä remontin ohessa, mietin, mitä töissä pitää seuraavana päivänä tehdä. Minua odottaa joka aamu lähes sata viestiä ja vastaan saman verran viesteihin päivässä sekä puhun tunteja puhelimessa.

Tiedän, että fyysisesti hyväkuntoinen ihminen jaksaa enemmän kuormittavaakin työtä, mutta olen niin köyhä, että minulta puuttuu jotain hyvin arvokasta ja tarvittavaa: aika! Joku laihdutusohjelmaan osallistuja kertoi jossain lehdessä, että hän oli koko ajan salilla tai lenkillä ja koko perhe jaksoi rumban vain koska tiesivät, ettei se kestä ikuisesti. Parisuhde ja perhe-elämä venyi ja paukkui. Treinerit hehkuttavat televisiossa miten jokaisella on aikaa. Totta! Minullakin on joka toinen viikko noin tunti päivässä aikaa, jonka voin käyttää liikkumiseen, jos vaan aivoni jaksaisivat käskyttää. Sen sijaan yritän nähdä ystäviä ja pitää edes otenkin auttavasti ihmissuhteita kunnossa. Kesällä hyvä puoli on se, että pihahommat ovat todella fyysistä touhua ja lihakset hyvässä kunnossa. En katso telkkaria kuin keskimäärin tunnin viikossa, nyt en ole katsonut yli viikkoon taas minuuttiakaan. Sohvaperunaksikaan minua ei siis voi haukkua, sillä häärään jatkuvasti kotona.

Kirjoitin tässä taannoin uskonnosta. En halua, että minulle myydään mitään uskontoa, jota myös liikunta joillekin on. Puhuin tämänhetkisestä liikkumattomuudestani työterveyshuollossa ja tämä ihana hoitaja heläytti hymyillen, että "älä sinä nyt ainakaan mitään stressiä liikunnasta ota, sille tulee aikansa! Ja se suklaa on ihan hyvä serotoniinlähde, parempi kuin lääkkeet tai alkoholi". Joten teen parhaani ja lupaan, että sitten kun saan hyllyvän takapuoleni jälleen punttisalille, en myy uskontoa nimeltä liikunta kenellekään, vaan luotan jokaisen tekevän elämässään parhaansa!