Kun astun lentokoneeseen, jännitän niin paljon, ettei turkkilaisen lentoyhtiön tarjoama herkullinen ruoka mene alas alkulokumia lukuunottamatta. Jopa suklaakakun pala jää maistamatta. Jännitän ja odotan, sillä vastassa minua on minun ihana, vastuullinen ja empaattinen mieheni, kenties tuleva aviomieheni. Kun lähestymme Istanbulia ja kone kaartelee laskeutumista varten, tunnen, että haluan oksentaa, mutta ikävä kyllä turvavyön avaaminen on kielletty ja ainoa vaihtoehto olisi oksentaa edessä olevan penkin taskuun. Sellaista vaikutelmaa suomalainen ei halua - etenkään selvinpäin - itsestään maailmalla antaa. Siitä, kun olemme viimeksi tavanneet, on neljä pitkää kuukautta. Neljä pitkää ja vaikeaa kuukautta, sillä vastaanotto ulkomaalaiseen mieheen ei ole ollut pelkästään positiivista. Olen kuullut olevani muslimihuora ja minua on varoiteltu. Onneksi minua on myös tuettu ja autettu - kuunneltu. Ilman näitä avarasydämisiä ihmisiä en olisi enää edes järjissäni. Neljään kuukauteen on mahtunut paljon viestittelyä ja nettipuheluita. Tuhansia kirjoitettuja sanoja. Kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja puhumista. Olemme nähneet paljon kameran välityksellä ja tehneet kaikkemme pitääksemme etäisyydestä huolimatta suhteemme toimivana.

Kuitenkin, kun lentokoneen jalat koskettavat Turkin maaperää, jännitän kuten ensimmäiselläkin kerralla, ehkä jopa enemmän. Mitä, jos olenkin rumempi kun hän muistaa? Olenko lihonut liikaa? Haisenko pahalle? Lukuisat toinen toistaan tyhmemmät ajatukset risteilevät mielessäni aina siihen asti, kunnes astun passitarkastuksesta ulos. Mutta kun näen hänet siellä odottavan minua pitkänä, komeana ja hymyilevänä, huolet sulavat pois hänen sylissään. Neljän kuukauden ikävät kokemukset tuntuvat tämän arvoiselta. Tulevat vaikeudet tuntuvat juuri nyt helpommilta kestää.

---

Meillä oli viikko aikaa tankata hellyysvarastomme, väitellä, myöntyä ja nauraa. Itselleni juuri nauru ja yhteinen huumorintaju on tärkeintä suhteessa, sillä se kantaa myös yli vaikeiden aikojen. Molemmat eronneina tiedämme hyvin, että pitkään suhteeseen mahtuu myös vaikeita aikoja. Kerta kerran jälkeen tutustumme paremmin, arvostamme toisiamme enemmän ja haluamme olla yhdessä enemmän.

Eräänä päivänä, kun olimme kahvilassa kävelykadulla (Istaklal Caddesi), näimme syyrialaisen kerjäläisen poikansa kanssa. Syyriassa on tällä hetkellä suuri hätä. Istanbul on täynnä kerjäläisiä, mutta tämän laihan miehen kasvoilta paistoi epätoivo ja hän ei edes osannut turkkia. Kahvilan terassin asiakkaat naureskelivat heille antamatta mitään ja kyllä sen voi ymmärtää - kaikkia ei voi auttaa. Kerjäläinen jatkoi matkaansa ja me joimme kahviamme kahvilan sisällä hiljaisuudessa jalkojamme lepuuttaen. Yhtäkkiä mieheni ponkaisi ylös, huikkasi pikaisesti, että tulee kohta takaisin ja juoksi ulos. Ajattelin hänen menneen pankkiautomaatille. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi löytäneensä kerjäläisen ja tämän lapsen ja antaneensa heille rahaa. Näkymä ei ollut jättänyt häntä rauhaan ja hän puhui siitä vielä seuraavanakin päivänä. Hän tunsi tämän isän tuskan ja näki hädän hänen silmissään. Tunsin ylpeyttä, että hän on sellainen kun hän on. Samaan aikaan voimakas ja kuitenkin empaattinen. Ihminen joka osaa käyttää vahvuuttaan oikein. Kielsin tosin ruokkimasta jokaista vastaantulevaa kulkukissaa, sillä turkkilaiset kulkukissat ovat lihavia ja hemmoteltuja, koska suurin osa kansasta pitää niistä hyvää huolta.

Mitä seuraavaksi? Kaksi viisumianomusta Suomeen on evätty, mutta emme luovuta. Olisi hienoa näyttää maamme hänelle, koska aina on olemassa se riski, ettei ihminen haluakaan muuttaa paikkaan jossa on puolet vuodesta pimeää ja kylmää ja toinen puoli valoisaa ja kylmää. Jatkamme kuitenkin anomista ja sillä välin tapaamme aina, kun voimme, Schengen-maiden ulkopuolella. Matkustaminen kuitenkin väsyttää ja olemme seurustelleet jo puolitoista vuotta, joten hiljalleen alkaisimme olemaan valmiita yhteiseloonkin - jos vain suurlähtystö suo. Päivänsäde ja Menninkäinen-laulua mukaillen "hän miettii, miksi toinen täällä Schengen-lapsi on, ja toinen häntä rakastaa".