Olen raumalainen, syntynyt täällä kaupunkimme omassa sairaalassa vuonna 1974. Olen kuitenkin ensimmäisen polven raumalainen ja erittäin huono raumalainen, sillä äitini on Espoosta (ensimmäisen polven espoolainen) ja isäni on Skaftungista, pienestä maalaiskylästä kaksikielisellä länsirannikolla. Minulle ovat pienestä asti olleet tuttuja paikat Heden, Jylhänranta, ja Muurala, mutta Raumalla sijaitsevat Kodisjoki ja Unaja ilmestyivät kartalleni vasta yli kolmekymppisenä. Äyhöjärven kiersin ensimmäisen kerran 35-vuotiaana.

Se voi johtua siitä, että olemme reissanneet paljon Espooseen, Skaftunkiin ja isoisäni synnyinseudulle Pulkkilaan, jonne isovanhempani paluumuuttivat eläkkeelle jäätyään. Lähes joka viikonloppu olimme reissussa ja muistan hyvin lapsuuden automatkat ja takapenkin nahistelut veljeni kanssa. Ei niin isoa matkatavarapinoa välissä, ettemme olisi jostain reiästä onnistuneet tökkimään toisiamme. Ihana oli nähdä Pulkkilan kirkko 530 kilometrin istumisen ja tappelemisen jälkeen ja ihana oli nähdä mummulan valot viimeisessä mutkassa 130 pahoinvoidun kilometrin jälkeen. Ihanalta näytti myös Espoon tv-linkki joka punaisine vilkkuvaloineen kertoi, ettei matkaa ollut enää paljon jäljellä. Mummu tai mummi aina lämpimän sylin kanssa odottamassa. Ihana oli myös aina nähdä Rauman vesitorini ja tulla kotiin. Oli myös hyvin jännittävä kuulla mitä kaverit olivat viikonloppuna tehneet, mutta etenkin kesäisin teini-iässä oli hyvinkin tuskallista olla pitkiä aikoja poissa kaveripiireistä.

En myöskään puhu oikein mitään murretta. Tai puhun oikeastaan vähän kaikkia murteita, riippuen siitä missä olen ja kenen kanssa puhun. Meistä monijuurisista - enkä voi nyt sanoa itseäni tai kaltaisiani juurettomiksi, kun juurta pukkaa aina Savoa myöden - tulee myös helposti melko omatoimisia. Kun reissaa vaikkapa vain armasta Suomenmaatamme, näkee paljon. Teini-iässä oli ihan normaalia hypätä Porin bussiin, vaihtaa Porissa se Vaasan bussiin ja hypätä pois Metsälässä (Ömossa) jossa tuffa jo odottikin lompakko kädessä ja maksoi tarvittaessa matkan. Olimme noin kahdeksan- ja neljävuotiaat veljeni kanssa, kun ensimmäisen kerran lensimme Pori-Helsinki-Oulu, jossa mummi ja ukki olivat vastassa. Myös jotkut kasitien bussipysäkit tulivat tutuiksi, kun äiti ja isä laittoivat minut veljeni kanssa kävelemään hetkeksi jatkuvan tappelun vuoksi. Tällaisen opetustuokion jälkeen rauhaa kesti kokonaiset viisi minuuttia.

En siis ole oikein mistään kotoisin, ja kuitenkin aika monesta paikkaa kotoisin. Sanon äitiä mutsiksi ja isoisää tuffaksi. Rakastan Raumaa, mutta rakastan myös muita paikkoja joihin juureni kurottavat. Yritän myös tulla paremmaksi raumalaiseksi ja opettelen edelleen asuinalueita; esimerkiksi Vesiniitty, Paloahde ja Uusi-Lahti ovat vielä täysin koluamatta, enkä osaisi sijoittaa niitä kartalle. Olen kuitenkin ylpeä kaupungistani. Rakastan Raumanmerta, saaristoamme, lapskoussia ja Rauman Lukkoa. Olen sinikeltainen rantaruotsalais-savolaispohjanmaalainen.