Suomalaiset ovat karaokehullua kansaa, mutta siihen nähden miten paljon suomalaiset kuulemma rakastavat karaokea, sitä vihataan yllättävän paljon. Vastentahtoisesti karaokebaariin raahatut epävireisen laulun vastustajat muistavat aina mainita miten hirveää se on, mutta se ei lannista meitä, jotka olemme heidät sinne raahanneet. Me haluamme laulaa. Meidän mielestämme olemme tähtiä. Me taputamme epävireisyydelle - paitsi joskus en taputa ylihumalaiselle naisten kimppahuudolle, ellei meininki ole tärykalvojen lisäksi sydämet sulattavaa. Me haluamme, että meille sanotaan, että hienosti meni, vaikkei kukaan oikeastaan edes kuunnellut ja vaikka oikeasti itse kuuli muutaman nautitun shotinkin läpi, että ihan vireessä ei ole muuta kuin veren alkoholipitoisuus.

On kahden tyyppisiä laulajia; niitä jotka nauttivat itsensä ylittämisestä, kun ovat uskaltaneet asettaa äänensä julkisen arvostelun kohteeksi (siitä huolimatta ettei kukaan kuunnellut) ja sitten on niitä, jotka periaatteessa osaavat laulaa, vertailevat itseään muihin ja ovat erittäin itsekriittisiä. Kuulun jälkimmäisiin, sillä periaatteessa minun pitäisi osata laulaa. Kun vertailen itseäni muihin, monet ovat kuitenkin paljon parempia. Jos itse olen mielestäni parempi, kuin joku toinen illan tähdistä, se ei tee minusta todellisuudessa yhtään parempaa, ainoastaan krapulaisemman.

Entä saako ammattiesiintyjät laulaa? Tiedän, että alalla vallitsee hieman ehkä alentuva käsitys siitä, että heidän pitäisi jättää estradi tavallisille ihmisille, koska hehän saavat loistaa muutenkin. Mielestäni kuitenkin kaikki ovat ö-luokan kuppilassa ihan tasavertaisia, enkä koskaan vielä ole kuullut niin erinomaista ammattiesiintyjää, joka olisi mykistänyt koko baarin kello yhden jälkeen yöllä. Sehän voi tuntua ihan virkistävältäkin laulaa vaihteeksi niin, ettei yleisö edes kuuntele, koska omat parisuhdekiemurat ovat siinä vaiheessa iltaa niin paljon tärkeämpiä.

Vielä pieni tarina tosielämästä tähän loppuun: Minulla on rakas ystävä, jota aikoinaan maanittelin kauan laulamaan  karaokea. Muistan sen hetken, kun yhdessä kapusimme vuoden 1993 nurkilla Boss-baarin lavalle vetämään Rauli Badding Somerjoen Laivat. Ystäväni koki riemullisen herätyksen ja nykyään hänellä on karaokelaitteet, levyjä ja jokainen illanvietto kulminoituu laulamiseen. Vastustelijasta tuli karaokehullu (eli ilmeisesti normaali suomalainen), ja yksi jos toinenkin vastustaja on vaihtanut leiriä heidän olohuoneessaan aamuyön raikuvina tunteina, kun vihdoin on uskaltanut tarttua karaokemikkiin. Karaoke on siis vähän kuin benji-hyppy; kun sen vihdon uskaltaa tehdä, haluaa sen tehdä uudestaan. Ja uudestaan. Ja baarimikko hei, saisinko vielä yhden biisin?